Matthew 6:10

Matthew 6:10

Friday, June 23, 2017

A "Little" Update

Mä halusin tehdä tähän alkuun heti postauksen nyt kaikesta siitä, mitä on tapahtunut tässä sen jälkeen kun poistin tekstit blogista joulukuussa 2016. Jotkut teistä luultavasti alkoivat lukemaan tätä blogia, kun mun oli tarkoitus lähteä reppureissulle, jonka kestoa tai määränpäätä ei ollut etukäteen tiedossa, säästöjä oli vain vähän ja päätin luottaa täysin Jumalan huoleenpitoon kaikessa. 

Lähdin siis joulukuun alussa reissulle, jonka aloitin Floridasta, mutta asiat muuttuivat nopeasti ja palasin Suomeen jo jouluksi. Vietin yhden viikon ystävieni kanssa Floridassa, jonka jälkeen he lensivät kotiin ja mä jatkoin matkaa yksin. Reissasin reilu viikon verran vielä Floridassa, joka oli hienoa aikaa ja Jumala todella piti huolta musta. Joka yölle löytyi yösija ja vietin muutaman päivän erään todella herttaisen naisen luona Lake Worthissa. Meillä oli hyviä keskusteluja ja sain myös tutustua alueen muihin suomalaisiin hänen kauttaan. En koskaan unohda tuota kallisarvoista aikaa, jonka vietimme yhdessä ja sitä kuinka vieras ihminen osoitti niin suurta vieraanvaraisuutta mua kohtaan. 

Vietettyäni vajaa viikon verran Lake Worthissa lähdin jatkamaan matkaa Pohjois-Floridaan Jacksonvilleen. Saavuin Jacksonvilleen aikaisin aamulla ja muistan kuinka jo aamusta mulla oli erikoinen tunne ja mieliala oli tosi matala. Yritin kuitenki jatkaa matkaa ja löytää yösijan tuleville päiville. Kaikki tuntui jotenkin tosi hankalalta ja tiedän, että ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa ei ikinä saisi lyödä hanskoja tiskiin, mutta tuona iltana istuin bussiasemalla ja kuuntelin kuinka ihmiset olivat menossa kotiin jouluksi ja soittelivat läheisilleen. Ulkona oli kylmä ja mietin siinä, että jään siihen bussiasemalle yöksi, koska en ollut löytänyt yösijaa mistään.

Istuessani bussiasemalla joulu pyöri voimakkaasti mielessäni. Olin jotenkin tosi surullinen, kun mietin kuinka ihanaa olisi viettää joulua kotona yhdessä vanhempieni kanssa. Ajatus siitä tuntui  hyvältä ja oikealta. Moni ajattelee tässä vaiheessa, että 'tottakai se tuntuu hyvältä, kun on oman mukavuusalueen ulkopuolella, eikä ole tietoa siitä, missä tulee seuraavat päivät viettämään, täytyy olla todella heikko ihminen, joka jättää reissun noin vähällä kesken, jouluja nyt tulee ja menee ja seuraavana jouluna voi sitten viettää joulua perheen kanssa, kyllä pitäis pikkusen olla selkärankaa pysyä vahvana.' Jostain syystä en kuitenkaan alkanut ajatusta edes kovin pitkään punnitsemaan vaan päädyin ostamaan lentolipun Suomeen ja bussilipun takaisin Fort Lauderdalen lentokentälle. Tuolla hetkellä en epäillyt yhtään, vaikka tiesin että tulisin piiskaamaan itseäni myöhemmin siitä, että jätin reissun kesken. 

Saavuttuani Fort Lauderdalen lentokentälle päivää myöhemmin, odotin jonossa kirjautuakseni sisään lennolle. Olin tuolloin jo hieman pettynyt itseeni ja ajattelin, että Jumala on varmasti pettynyt muhun, koska en jatkanut matkaani tuota pidempään. Päästyäni tiskille virkailija hymyili nätisti ja sanoi: "Onneksi olkoon, sun matkustusluokkaa on korotettu, sä pääset lentämään ykkösluokassa". Mähän olin tietenki aivan suu auki siinä ja varmistelin vielä asiaa, että onko tämä nyt ihan oikeasti totta. Virkailija vain jatkoi hymyilemistään ja toivotti hyvää joulua.

Siinä paikassa mä murruin täysin Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Ei sen takia, että mä jotenki kaipaisin yleellisyyttä elämääni, vaan sen takia, että sillä hetkellä kun mä koin epäonnistuneeni ja ajattelin, että Jumala on muhun pettynyt, niin  Hän antaakin pikku muistutuksen hyvyydestään ja rakkaudestaan ja siitä kuinka hän haluaa antaa lapsilleen parastaan. Mä en oo ikinä lentäny pitkiä lentoja ykkösluokassa (tää lento oli 9h). Onhan se nyt aivan ihanaa, ku tuolinki saa makuuasentoon ja tilaa on rutkasti enemmän kuin turistiluokassa.

Muistaakseni mun lento oli Suomessa 23.päivä joulukuuta ja mun isä tuli hakemaan mua juna-asemalta. Muistan kun ajettiin kotiin ja matkalla taivaalle ilmesty ihan mielettömät revontulet. Mun isä sanoi, että ei oo eläessään nähnyt niin hienoja revontulia ja ikää hänellä oli 62 vuotta. Ihasteltiin niitä siinä ja jotenki mä vaan koin niinku Jumala olis sanonu, että "En mä oo sulle vihanen, mä rakastan sua, mä oon susta niin ylpeä!"

Mä sain viettää joulun kotona mun vanhempieni kans ja meillä oli tosi rauhallinen ja mukava joulu. Mä kuitenkin halusin ikään kuin piilotella ihmisiltä kotona, enkä jaksanut puhua mun reissusta muiden kuin lähimpien ihmisten kanssa. Ajattelin, ettei kukaan voisi ymmärtää sitä, mitä tää merkitsi mulle ja minkälaisia tunteita kävin asian tiimoilta läpi. Koin epäonnistuneeni, mutta ehkä enemmänkin ihmisten silmissä, en niinkään Jumalan. 

Joulun jälkeen mä halusin lähteä ulkomaille ja tammikuun lopulla lähdinkin Israeliin. Sain viisumin 6 kuukaudeksi ja tarkoitus oli olla siellä heinäkuun loppuun asti. Mä muutin Kibbutzille nimeltä Samar, joka on n. 30min Eilatista erämaahan. Asuin siis keskellä erämaata n. 300 asukkaan Kibbutzilla ja rakastuin heti siihen paikkaan. 

Ehdin viettää Kibbutzilla 3 kuukautta ja tuo aika oli mulle syvää itsetutkiskelun aikaa. Elämä oli sosiaalisesti intensiivistä ja koska ympärillä oli paljon tuntemattomia ihmisiä, omaa toimintaa tuli peilattua jatkuvasti. Mä myös jäädytin mun facebook-tilin, jotta pystyin ottamaan etäisyyttä koko ns. ulkomaailmaan, se teki tosi hyvää. Itsetutkiskelu ja elämä siinä sosiaalisessa intensiivisyydessä toi vastaan enemmän ja vähemmän vaikeita asioita käsiteltäväksi, toki sillä hetkellä kun jotain asiaa käsittelee, se tuntuu aina vaikealta. Muistan, että koin juuri saaneeni yhden raskaan asian ns. selviteltyä ja olin rukouksessa yhtenä päivänä huhtikuun lopulla. Mä koin niinku Jumala olis sanonu mulle, että "Pian on tulossa vielä vaikeampi ja raskaampi asia, ooksä valmis?" Mä vastasin, että "En mä tiedä, mä en voi edes hengittää ilman sun armoa, jos sä sanot, että mä oon valmis, niin ehkä mä sitte oon, mutta mua kyllä vähän jännittää." Enhän mä osannu edes kuvitella, mikä se asia vois olla, mutta tietenkin jonkinlaisia mielikuvia yritin mielessäni muodostaa. 

Siitä ei ehkä mennyt ku pari päivää, niin mun huonekaveri oli lähdössä pois Kibbutzilta ja muutama muukin kaveri teki lähtöä. Mä sanoin mun huonekaverille, että musta tuntuu niin kummalliselta, het niin ku mä olisin iteki lähdössä pois ja sanomassa hyvästejä, vaikka mä en oo menossakaan minnekään. Tuolloin mulla olis ollu vielä 3 kuukautta jäljellä viisumia ja tarkoitus tosiaan oli olla sinne heinäkuun loppuun asti.  Jotenki vaan koin kerääväni niitten ihmisten tunteita ja koin tosi vahvasti sellasta luopumisen tunnetta. 

Päätettiin istua heidän viimeistä iltaa ulkona yhdessä ja mulla oli puhelin mun huoneessa latuussa. Jossain vaiheessa päätin mennä käymään huoneessa ja huomasin, että mun sisko oli yrittänyt soittaa 10 kertaa. Huomasin puhelimessa myös viestin toiselta siskoltani, että iskä on nukkunut pois. SHOKKI JA JÄRKYTYS. Istuin huoneessa itkien loppu illan ja puhuin puhelimessa välillä siskojen ja välillä äitin kanssa. Halusin tietenki heti lähteä mahdollisimman pian Suomeen, eikä muuta vaihtoehtoa olisi ollutkaan. Sain suunnattomasti apua ja tukea ihmisiltä Kibbutzilla ja kaikki käytännön asiat järjestyivät todella hienosti. 

Olin jo pari päivää myöhemmin Suomessa, josta alkoi sitten n. kuukauden pitkä pyöritys järjestellessä hautajaisia ja vastaanottaessa vieraita, jotka tulivat tuomaan osanottonsa. En olisi siis osannut arvata, että nuo luopumisen tunteet olivatkin enteilyä äkillisestä isäni poismenosta ja siitä, että todella olin lähdössä itsekin pikemmin Suomeen kuin osasin arvatakaan. En myöskään osannut kuvitella, että seuraava koettelemus olisi jotain tällaista. 

Nyt kun katson taaksepäin näen sen suuremman kuvan, jota en osannut ajatella silloin, kun piiskasin itseäni reppureissun kesken jättämisestä. Olen onnellinen siitä, että jätin matkan kesken ja tulin jouluksi kotiin. Sain viettää vielä viimeisen joulun isäni kanssa ja ehdin olemaan koko tammikuun kotona ennen kuin lähdin Israeliin. Ne mahtavat revontulet, joista kerroin aikaisemmin, ovat myös jääneet painuvasti mieleen, koska saimme ihastella niitä yhdessä isäni kanssa paluumatkalla juna-asemalta. Tästä tuli yksi mieleenpainuvimmista viimeisistä yhteisistä kokemuksistamme. Hän vei mua usein juna- tai lentoasemalle, kun lähdin reissuun ja hänellä oli aina tapana sanoa, että "Hyvää matkaa Pikku Susi". Se oli musta todella hellyyttävää, koska vaikka olen jo kohta 30-vuotias, hän silti piti mua edelleen Pikku Sutena. Yleensä vastasin hänelle takaisin, että "Hyvää matkaa Iso Susi". 

Intohimoni matkusteluun on saanut alkunsa siitä, että isäni otti mut jo lapsena monenlaisille reissuille mukaansa, sillä hän ajoi noihin aikoihin linja-autolla tilausajoja. Olen jo lapsena ollut hänen mukanaan Ruotsissa, Venäjällä ja Espanjassa sekä lukuisissa eri paikoissa Suomessa. Myöhemmin olemme tehneet yhdessä reissuja Yhdysvaltoihin, Espanjaan, Norjaan, Gibraltarille ja Marokkoon. Hän oli hyvin samanlainen luonteeltaan kuin minäkin, aina valmis lähtemään reissuun ja näkemään maailmaa. Nuoruudessaan hän oli myös töissä ulkomailla haastavissakin paikoissa, mutta ei koskaan pelännyt lähteä. 

Mun sydämessä on erityinen paikka sulle iskä, mitä kukaan muu ei voi  täyttää. Mä pidän kiinni kaikista niistä muistoista, mitä mulla on susta siihen saakka, kun me nähdään jälleen. Hyvää viimeistä matkaa Iso Susi! Kaipaamaan jää Pikku Susi. Nähdään myöhemmin!


xxx

Maarit



Ps.

Mä haluan vielä kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka auttoivat mua Floridassa, te ootte ihan mielettömiä!

Mä myöskin haluan sanoa erityiskiitokset Samarin sanoin kuvailemattomille ihmisille ja kaikille, jotka auttoivat mua Israelissa sen jälkeen kun sain uutiset isästäni,  te tuutte aina olemaan mun sydämessä!

Ja kiitos vielä kaikista osanotoista, ne olivat todella mieltä lämmittäviä! 




Pps. Seuraava kirjoitus on sitten lyhyempi ;)



A "Little" Update

To get started I decided to make a post about everything that have happened after I deleted all the posts from this blog in December 2016. Some of you have probably started reading this blog when I was supposed to start my backpacking trip without knowing the duration or destiny of it and without having a lot of savings. The trip during of which I was supposed to rely completely on the Holy Spirit.

So in early December I traveled to Florida to start my backpacking trip but things changed quickly and I ended up returning to Finland for Christmas. I spent a week in Florida with two of my friends and after they flew back home I continued traveling alone. I travelled for little bit over a week by myself and that time was truly amazing, God really took good care of me. I found roof over my head for each and every night and I spent few days with this one very sweet lady in Lake Worth. We had really good conversations with her and she introduced me to some Finns who live in that area. I will never forget that precious time we got to spend together and how she showed pure hospitality toward a stranger. 

After I had spent about a week in Lake Worth I continued my journey to Northern Florida, Jacksonville. I arrived in Jacksonville early in the morning and I remember how I had a weird feeling from the very beginning of the day. I tried to find a place to stay but everything seemed so difficult. I know that you are not supposed to quit when you face the first obstacles but on that night I was sitting at the bus station and listening to people calling their loved ones about how they are coming home for Christmas and that's when it really hit me. It was cold outside and I decided to stay in the station for the night.

When I was sitting at the bus station I was thinking about Christmas a lot. I was sad when I thought about how nice it would be to spend Christmas together with my parents. The thought of it just felt good and right. Some of you may think that 'Of course it feels good when you are outside of your comfort zone and you don't know where you're gonna spend the next days, you must be very weak if you quit your travels because of a little obstacle like that, there are many Christmas to come and next year you can spend it with your family, you've got to grow some backbone and be strong.' Even though all of these things were running thru my head I didn't spend a lot of time thinking whether or not to return home. Something just made me buy a flight ticket back and I started travelling to Fort Lauderdale's airport. It just felt like the right thing to do although I knew that later I would feel bad about quitting.

When I'd arrived at Fort Lauderdale's airport a day later I was standing in the line to check in. I was already a little bit disappointed at myself and I thought that God must be really disappointed at me because I didn't continue any longer. When I made it to the counter a lady who checked me in smiled at me and said: "Congratulations you have been upgraded to first class". I was like wait what.. and she just kept smiling and wished me a Merry Christmas. 

I broke down in tears because of the goodness of God. Not because I would somehow expect the luxury in my life but because I felt like I had failed and thought that God was disappointed at me. At the moment of my weakness He wanted to give me a little reminder of how good He is and how He loves me and wants best for His children. I've never flown a long flight in first class before (this flight was 9 hours). I'm sure anyone appreciates some extra legroom and a chair that turns into bed.

I think my flight arrived on the 23rd of December. My dad came to pick me up from the train station. I remember that while we were driving back home some huge Northern Lights appeared on the sky. My dad said to me that he had never seen that enormous Northern Lights in his life and he was 62 years old. We were both amazed by them and I felt God say to me "I'm not mad at you, I love you, I'm so proud of you!"

So I got to spend Christmas at home with my parents and it was very calm and pleasant. I wanted to hide from people and not to talk to anyone about my trip except my family and friends. I thought no one would understand what all of this meant to me and what kind of feelings I had about the whole thing. I felt that I had failed but not so much in God's eyes but in people's.

After Christmas I wanted to go abroad again and in the end of January I ended up leaving to Israel. I got a 6-month visa and I was supposed to be there until the end of July. I moved to a Kibbutz called Samar which is about 30 mins from Eilat into the desert. So I lived in the middle of the desert in a Kibbutz of about 300 people and I fell immediately in love with that place. 

I got to spend about 3 months in Samar and the time that I spent there was time for some deep self reflection and evaluation. The life was socially intensive and because I was surrounded by people that I didn't know I had to reflect my actions and behaviour all the time. I also deactivated my Facebook account so that I could take a little break from the surrounding world and focus on dealing with the things that this social intensity would bring up. It really did good to me. The life in that environment brought up more or less difficult things that I needed to face and I remember that I had just dealt with something that was a little bit rough when one day in the end of April I was in a prayer. I felt God saying to me that "Soon there will be even more difficult and harder thing to face, are you ready for that?" I said "I'm not sure, I can't even breathe without your mercy, if you say that I am then I guess I am but I'm nervous." I couldn't even imagine what it would be but of course I tried to paint some kind of pictures in my mind which were obviously nothing compared to what it actually ended up being. 

A few days after this my roommate and few of my other friends were about to leave the Kibbutz. I told my roommate that I feel weird because I feel like I'm also leaving even though I'm not, I feel like I'm saying goodbyes to this place although I still have 3 months left. Just to remind I was supposed to stay in Israel until the end of July. I told her I was picking her emotions very strongly.

We all decided to sit outside because it was their last night and I had my phone in my room. At some point I went into my room to get something and I realized that my sister had called me 10 times. I also saw a text message from my other sister which said that our dad had suddenly passed away. A  COMPLETE SHOCK! I sat in my room for the rest of the night crying and speaking with my siblings and mom. I wanted to go back to Finland as soon as possible, of course, there was no other option. I got so much help and support from people in the Kibbutz and all the practicalities solved very smoothly.

A few days later I was already in Finland and it was the beginning of some super busy 3 weeks. People kept coming to our house with flowers to bring condolences and the funeral preparations were something that needed to be done although it was very difficult. I could've never imagined that the feelings I had about leaving the Kibbutz and saying goodbyes were actually real and it was about to happen sooner than I'd think. Having those feelings were probably  a way to say goodbye to my father as well. I had no idea that the next thing I needed to face would be something like this. 

Now that I look back I see the bigger picture which was impossible to see back then when I felt bad about quitting my travels. I'm happy that I quit and came home for Christmas. I'm happy that I got to spend the last Christmas with my dad and even spend the whole month with him and my mom before I went to Israel. Those amazing Northern Lights that I told you about are a precious memory that I have of my dad because this was the last time he picked me up from that train station and we got to watch them together. He drove me to train station or airport so many times when I was going somewhere and he used to have this funny thing that he would say to me when I was leaving. He would say "Have a safe journey little wolf". I thought it was so cute because even though I'm almost 30 years old he still saw me as a little wolf. My respond to him was "Have a safe journey big wolf". 

My passion for traveling the world got started when I was a child because my dad used to take me with him when he travelled somewhere. He used to drive commercial buses and take groups of people all over the country and even outside the country. He took me with him to Sweden, Russia, Spain and in many places in Finland. Later on we have travelled together to the US, Norway, Gibraltar and Morocco. He was a lot like me, always ready to travel and see the world. In his 20s he was even working abroad in a bit challenging circumstances but he was never afraid. 

There is a special place in my heart for you dad, that no one else can ever take. I will hold onto the memories I have of you until we meet again. Have a safe last journey Big Wolf! The Little Wolf will be missing you, I'll see you later!


xxx

Maarit



Ps. 

I want to say thank you to all of those people who helped me in Florida, you are so special and amazing! 

I also want to say special thanks to the incredible people of Samar and everyone who helped me in Israel after I received the news from home, you are always gonna be in my heart!

And thank you so much for all the condolences regarding my father, they were really heart warming!




Pps. The next post will be shorter ;)


Friday, January 27, 2017

Welcome Aboard!


Hi everyone and welcome to my page to read about my travels and the journey of my life! I've started writing this blog so many times but I hope this time I will be able to keep it updated. A lot has happened since the last time I kept this blog although it's not even that long ago as some of you may know but I will just continue writing starting from this moment. I will be reflecting my thoughts about life, growing in faith and just anything and everything that gives me a reason to write. Traveling and living abroad is also something that I do often so I will write about that too. 

One thing that I feel like I need to mention is that everything that I  write about are my own experiences, views and opinions. I won't be compromising things to please people or to be politically correct but my intentions are definitely not to hurt anybody. I know that when you are writing a blog there will always be people who get offended and that's something that I have no control over, just know that it is NOT my intention. My intention is to share somethings from my heart so that people who go through similar things can relate, maybe get inspired and basically I just like to put my thoughts into words by writing because it's so much easier than expressing myself correctly by speaking. 

Anyways, I'm trying to keep my posts simple and not too long to read. I also want you to feel free to leave comments and feedback. Welcome aboard! 


Blessings

xxx

Maarit



PS. I will be writing in Finnish and English so scroll down if the post starts in Finnish and you wanna read it in English, the post will always be in both languages :)





Tervetuloa mukaan!


Hei ja tervetuloa lukemaan mun matkusteluista ja matkasta nimeltä elämä! Mä oon aloittanut tän blogin kirjoittamisen jo monta kertaa aikaisemmin, mutta toivottavasti nyt tällä kertaa saisin pidettyä tän ajan tasalla. Paljon on tapahtunut asioita siitä, kun viimeksi kirjoitin, vaikka kovin pitkä aika siitä ei olekaan. Jatkan joka tapauksessa kirjoittamista nyt tästä hetkestä eteenpäin. Tässä blogissa aion reflektoida ajatuksiani elämästä, uskossa kasvamisesta ja kaikesta mikä nyt ikinä antaakaan aiheen kirjoittaa. Matkustelu ja ulkomailla asuminen ovat myös asioita, joita teen usein, joten kirjoitan myös niistä.

Yksi asia, minkä koen tärkeäksi mainita tässä vaiheessa on se, että kaikki mistä mä kirjoitan ovat mun omia kokemuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä. Mä en tuu tekemään kompromisseja, jotta voisin miellyttää ihmisiä tai olla poliittisesti korrekti, mutta tarkoitus ei todellakaan ole myöskään satuttaa ketään. Mä tiedän, että jokaista blogia lukee aina joku, joka loukkaantuu jostain kirjoittajan sanomisista, mutta siihen asiaan kirjoittajan on vaikeaa vaikuttaa, sillä kaikkia ei voi millään miellyttää. Haluan vain sanoa jo heti näin alkuun, että tarkoitukseni ei tosiaankaan ole loukata ketään. Tarkoitukseni on jakaa sydämeltäni asioita, jotta ihmiset jotka käyvät läpi samanlaisia asioita voisivat samaistua, ehkä jopa inspiroitua ja yksinkertaisesti musta vaan on helpompaa pukea ajatukset sanoiksi kirjoittamalla kuin puhumalla, sillä usein puheeni kulkee nopeampaa kuin ajatukseni. 

Mä yritän pitää postaukset yksinkertaisina ja sopivan pituisina lukea. Kommentit ja palaute on myöskin aina tervetullutta. Tervetuloa mukaan!


Blessings

xxx

Maarit


PS. Aion kirjoittaa suomeksi ja englanniksi, joten selatkaa alaspäin, jos kirjoitus alkaa englanniksi ja haluat lukea sen suomeksi, postaus on aina kirjoitettu molemmilla kielillä :)