Matthew 6:10

Matthew 6:10

Friday, July 14, 2017

Dream as if you will live forever



"Dream as if you will live forever, Live as if you will die today." I bought this thing today because it reminded me so much of my dad who (as many of you know) recently passed away. He always had dreams, even dreams that sometimes sounded impossible because of the certain limitations we have here on earth but he was a big dreamer and he sure dreamed as if he will live forever. 

Five years ago my dad had a brain stroke and he had to retire because he wasn't able to work as a taxi driver anymore. He recovered very well though but being a taxi driver wasn't an option for him anymore. After the stroke he didn't work for 5 years but he always wanted to have something to do. He tried to ask people if they had some work for him but they didn't really want to hire him because of his medical history. There were times when I would tell him to just enjoy his life since he didn't necessarily have to work anymore. His life used to be very hectic when he worked full time, now he was free to do things he didn't have energy for back then and things that he actually enjoyed doing. 

My dad was going to turn 63 in June and he was looking forward to it because that's when the insurance company would allow him to work full time again. Usually people are looking forward to turn 63 or 65 because they get to retire and don't have to work anymore but my dad was excited about the opportunities ahead. He actually started doing agriculture just before he passed in the land that he had received from his father as a heritage. He had big dreams about it and he was full of life. He loved the idea of becoming a farmer and he was so happy about doing it in the very land where his own father used to do agriculture.

My dad never thought about his age or calculated how many years he would realistically be able to work. He didn't give a thought to the fact that his body was aging and some physical limitations would come in the picture sooner or later. He had survived of 3 Heart attacks (he had the first one when he was 40), a Bypass Surgery, a Brain Stroke and a Carotic Artery Surgery and he still thought he would live forever, healthy and strong. There is something I truly admire about that mindset. 

Although he no longer walks this earth one thing is sure, he lives forever! He received Jesus as his Lord and Saviour while he was on earth and he surely is with Him in Heaven right now. We don't just dream because we happen to dream about something, we dream because God placed those dreams in our hearts when He created us. We like certain things because He made us that way. I'm sure my dad gets to do those things he dreamed about here on earth now in Heaven. He gets to work together with his earthly father who passed away when my dad was 13 years old. Now they get to do agriculture in the evergreen fields of Heaven.

One of the greatest lessons I learned from my dad is never give up on dreams! No matter how old you are, how limited your life is just don't stop dreaming. Dream as if you'll live forever and be ready as if today was your last day on this earth!



xxx


Maarit





Unelmoi kuin eläisit ikuisesti



"Unelmoi kuin eläisit ikuisesti, Elä kuin kuolisit tänään." Mä ostin tän tänään, koska se muistutti mua niin paljon mun isästä, joka (kuten moni jo tietääkin) hiljattain kuoli. Hänellä oli aina unelmia, jopa unelmia, jotka joskus kuulosti mahdottomilta toteuttaa tiettyjen rajoitusten takia, joita meillä täällä maan päällä on, mutta hän oli suuri unelmoija ja hän todella unelmoi kuin eläisi ikuisesti.

Viisi vuotta sitten isäni sai aivoinfarktin, jonka takia hän joutui sairauseläkkeelle, koska ei enää kyennyt ajamaan taksia työkseen. Hän toipui kuitenkin todella hyvin, mutta taksikuskiksi ryhtyminen ei enää tullut kysymykseen. Aivoinfarktin jälkeen hän ei työskennellyt 5 vuoteen, mutta hänellä oli aina suuri halu keksiä jotakin hyödyllistä tekemistä. Hän kyseli ihmisiltä, josko heillä olisi hänelle jotakin työtä tarjolla, mutta hänen sairastumisensa takia he olivat nihkeitä palkkaamaan eläkeiän kupeessa olevaa miestä edes lyhyempikestoisiin hommiin. Joskus yritin sanoa hänelle, että nauttisit nyt vaan elämästäsi, kun ei kerta ole enää pakko tehdä töitä. Hänen elämänsä oli aikoinaan todella hektistä, kun hän vielä teki täysipäiväisesti hommia omassa yrityksessään. Nyt hän oli vapaa tekemään esimerkiksi asioita, joihin hänellä ei ollut energiaa tuolloin sekä asioita, joista hän todella nautti. 

Isäni olisi täyttänyt 63 vuotta kesäkuussa ja hän odotti sitä innolla, koska silloin hän saisi alkaa tekemään töitä täysipäiväisesti, sillä hän siirtyisi sairauseläkkeeltä normaali vanhuuseläkkeelle. Yleensä ihmiset odottavat, että täyttäisivät 63 tai 65, koska voisivat jäädä eläkkeelle, eikä tarvitsisi enää tehdä töitä, mutta isäni oli innoissaan tulevista mahdollisuuksista. Hän itseasiassa oli aloittamassa viljelyn juuri ennen kuolemaansa mailla, jotka oli perinyt omalta isältään. Hänellä oli suuria unelmia sen suhteen ja hän oli täynnä elämää. Hän rakasti ajatusta viljelemisestä ja maanviljelijäksi ryhtymisestä ja oli todella onnellinen siitä, että tulisi viljelemään maata juuri niillä mailla, joilla hänen oma isänsä oli aikoinaan viljellyt. 

Isäni ei juurikaan ajatellut ikäänsä tai laskeskellut kuinka monta vuotta hän voisi realistisesti olla työkykyinen. Hän ei punninnut sen kummemmin sitä tosiaa, että hänen kehonsa vanheni ja ennemmin tai myöhemmin fyysiset rajoitteet tulisivat kysymykseen. Hän oli selvinnyt kolmesta sydäninfarktista (hän sai ensimmäisen ollessaan 40), ohitusleikkauksesta, aivoinfarktista sekä kaulavaltimon puhdistusleikkauksesta ja hän edelleen ajatteli, että eläisi ikuisesti, terveenä ja fyysisesti voimissaan. Tuossa ajattelutavassa on jotakin, mitä todella ihailen. 

Vaikkakaan hän ei enää kävele tämän maan päällä, yksi asia on varmaa, hän elää ikuisesti! Hän otti Jeesuksen vastaan Pelastajanaan ja Vapahtajanaan eläessään ja hän varmasti on Taivaassa tällä hetkellä. Me emme unelmoi koska me vain satumme unelmoimaan jostain, me unelmoimme, koska Jumala on laittanut ne unelmat meidän sydämiimme silloin kun Hän on luonut meidät. Me pidämme tietyistä asioista, koska Jumala on luonut meidät sellaisiksi. Olen vakuuttunut siitä, että isäni saa nyt tehdä niitä asioita Taivaassa, joista hän unelmoi ollessaan täällä. Hän saa nyt tehdä töitä yhdessä isänsä kanssa, jonka hän menetti ollessaan 13-vuotias. He saavat yhdessä viljellä maata Taivaan ikivihreillä niityillä.

Yksi tärkeimmistä asioista, joita isältäni opin on se, että ei koskaan pidä lopettaa unelmoimista tai luovuttaa unelmien suhteen. Sillä ei ole mitään väliä kuinka vanha olet tai kuinka rajoittunutta elämäsi on, älä kuitenkaan lopeta unelmoimista. Unelmoi kuin eläisit ikuisesti ja ole valmis, jos askeeleesi maan päällä päättyvätkin tänään.



xxx


Maarit






Sunday, July 9, 2017

He is able to walk you out of it

I've had so many different kind of thoughts running thru my head while I've been grieving my father whom I lost suddenly in April. One of the questions that has arose over and over again in my mind is that what is the right way to grieve? So easily people will tell you that there isn't one way that is right but what does that actually even mean? 

When it comes to a different way than our own we so easily judge it. So many times we tend to think that our way is the only way to deal with things and in the middle of our own grieving process we fail to see that we have people around us who are grieving as much as we are but they are grieving in a different way. Another question that I've had in my mind is that how can we support the people around us when we ourselves are in need of support?

Sometimes it's so hard to be strong for someone else when you need someone to be strong for you. Recently I attended a conference called Awakening Europe in Prague. I went there because I knew that it's gonna be awesome and God is doing amazing things in that conference, in the streets of Prague and it's gonna spread all over the continent. I just simply didn't want to miss it so I decided to go although my heart felt heavy and I wasn't sure how much I will be able to attend e.g outreaches etc.

When I got there I remember being in a prayer and saying something like this: "God I came here for You. I'm not here for the hype, for the movement or anything else than You. This is all I have to give now. Not that I wouldn't want to be part of the movement and more but right now my heart aches so bad that I can't say anything else, I'm here to meet You."

The conference was amazing and God was moving so powerfully all over the city. I remember one night when I was sitting on the floor in the back of the arena and the worship had already started. This one girl started crying out really loud and she fell on the ground. She kept crying and it wasn't just some little sobbing she was literally crying. I saw how some people laid their hands on her and prayed for her but in that moment the Holy Spirit spoke to my heart to go and grab her in my arms, pet her hair and just tell her how much Jesus loves her. So I did and I just kept petting her hair and repeating how He loves her and how she is amazing treasure of God. In that moment I felt something shift in my heart, God was  pouring out love and healing into my heart as well. It's so amazing what God can do when you reach out to people and show them love in the moment when you feel like you would need someone to reach out to you. We just need to obey what the Holy Spirit speaks to our hearts. It's so beautiful!

He is able to walk you out of any situation and any amount of pain and grief and He wants to do it! He wants to carry you when you can barely walk, He wants to hold you when you are crying so hard that you can barely breathe, you are His priority in the moment when you feel like you're the loneliest person in the planet and burden to people around you. In that moment He wants to pour out His overflowing love and fill your heart with it and He wants to blow fresh new air into your lungs so that you can go and represent Him as a son or daughter of His. He loves you so so much!

"The Lord is near to the brokenhearted and saves the crushed in spirit" Psalm 34:18









Hän pystyy taluttamaan sinut ulos siitä

Mun päässä on pyörinyt monia ajatuksia viime aikoina, kun olen surrut isääni, jonka menetin huhtikuussa äkillisesti. Yksi kysymyksistä, joka on noussut mieleeni uudelleen ja uudelleen on se, että mikä on oikea tapa surra? Todella helposti ihmiset sanovat, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, mutta mitä se oikeasti edes tarkoittaa?

Silloin kun me törmätään erilaiseen tapaan surra kuin miten me itse suremme, on hyvin helppoa tyrmätä tai tuomita se.  Tosi usein me ajatellaan, että meidän oma tapamme on ainoa tapa käsitellä asioita ja oman surumme keskellä me monesti epäonnistutaan näkemästä ne ihmiset meidän ympärillä, jotka surevat aivan yhtä paljon kuin mekin, mutta vain eritavalla. Toinen kysymys, joka mulla on pyörinyt mielessä on se, että kuinka me voidaan tukea niitä ihmisiä meidän ympärillä, jotka surevat, jos me itsekin tarvitsisimme tukea?

Joskus on tosi vaikeaa olla vahva toiselle, jos itse tarvitsisi jonkun olevan vahva itselle. Kesäkuun lopulla mä osallistuin konferenssiin Prahassa nimeltä Awakening Europe. Mä halusin lähteä sinne, koska mä tiesin, että se tulee olemaan ihan mieletön konferenssi ja Jumala tulee tekemään ihan huikeita asioita Prahan kaduilla ja se on vain alku sille, että se leviää koko Eurooppaan. Mä vaan yksinkertaisesti en halunnut jättää sitä välistä, joten mä päätin lähteä, vaikka mun sydän tuntui tosi raskaalta, enkä ollut varma kuinka paljon pystyisin osallistumaan esimerkiksi outreacheihin kaduilla. 

Kun mä olin saapunut Prahaan ja olin yhtenä iltana rukouksessa, mä muistan, et mä sanoin Jumalalle jotenkin näin: "Mä oon tullut tänne Sun takia. Mä en oo täällä hypetyksen, tän liikkeen tai minkään muunkaan takia, ainoastaan Sun. Tässä on kaikki mitä mä pystyn antamaan. Ei sillä, ettenkö mä haluaisi olla osa tätä liikettä ja enemmänkin, mutta just nyt tällä hetkellä mun sydämeen sattuu niin paljon, että mä en voi sanoa mitää muuta, mä oon täällä vaan kohtaamassa Sua."

Awakening Europe- tapahtuma oli aivan mieletön ja Jumala liikku tosi voimallisesti joka puolella kaupunkia. Mä muistan kuinka yhtenä iltana mä istuin lattialla areenan perällä ja ylistys oli juuri alkanut. Vähän kauempana musta yks tyttö alkoi yllättäen itkeä ihan täyttä kurkkua ja kaatui maahan. Se ei ollut mitään nyyhkytystä, vaan ihan täyttä itkua. Jotkut ihmiset menivät rukoilemaan hänen puolestaan ja laskivat kätensä hänen päälleen, mutta siinä hetkessä Pyhä Henki puhui mun sydämelle, että mun pitää mennä ja siepata hänet syliin, silittää hänen hiuksiaan ja kertoa hänelle kuinka paljon Jeesus rakastaa häntä. Niin mä sitte tein ja toistelin kuinka paljon Jeesus häntä rakastaa ja kuinka hän on ihan mieletön aarre Jumalalle. Sillä hetkellä mä tunsin mun sydämessä jonkin muuttuvan, Jumala vuodatti rakkauttaan ja paransi myös mun sydäntä sillä samalla hetkellä. Ihan mieletöntä, mitä Jumala tekee, kun me osoitetaan rakkautta ihmisille silloin kun me tarvittais sitä itse ja kun me vaan toimitaan sen mukaan, mitä Pyhä Henki meidän sydämille puhuu. Se on niin kaunista!

Hän kykenee taluttamaan sut ulos ihan mistä tahansa tilanteesta ja ihan kuinka tahansa suuresta määrästä kipua. Hän haluaa tehdä sen! Hän haluaa kantaa sua, kun sä tuskin pystyt kävelemään, Hän haluaa pidellä sua, kun sä itket niin lujaa, että pystyt tuskin hengittämään, juuri sinä olet Hänen prioriteettinsä sillä hetkellä, kun koet olevasi maailman yksinäisin ihminen ja muille ihmisille taakka. Sillä hetkellä hän haluaa kaataa ylitsevuotavaista rakkauttaan sydämeesi ja puhaltaa raikasta uutta ilmaa keuhkoihisi, jotta sä voit mennä ja edustaa Häntä Hänen omana poikanaan tai tyttärenään. Hän rakastaa sua niin niin paljon!

"Herra on lähellä niitä, joilla on särjetty sydän ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." Psalmi 34:18








Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden olen vetänyt sinua puoleeni armosta (rakastavalla hyvyydelläni). 




Friday, June 23, 2017

A "Little" Update

Mä halusin tehdä tähän alkuun heti postauksen nyt kaikesta siitä, mitä on tapahtunut tässä sen jälkeen kun poistin tekstit blogista joulukuussa 2016. Jotkut teistä luultavasti alkoivat lukemaan tätä blogia, kun mun oli tarkoitus lähteä reppureissulle, jonka kestoa tai määränpäätä ei ollut etukäteen tiedossa, säästöjä oli vain vähän ja päätin luottaa täysin Jumalan huoleenpitoon kaikessa. 

Lähdin siis joulukuun alussa reissulle, jonka aloitin Floridasta, mutta asiat muuttuivat nopeasti ja palasin Suomeen jo jouluksi. Vietin yhden viikon ystävieni kanssa Floridassa, jonka jälkeen he lensivät kotiin ja mä jatkoin matkaa yksin. Reissasin reilu viikon verran vielä Floridassa, joka oli hienoa aikaa ja Jumala todella piti huolta musta. Joka yölle löytyi yösija ja vietin muutaman päivän erään todella herttaisen naisen luona Lake Worthissa. Meillä oli hyviä keskusteluja ja sain myös tutustua alueen muihin suomalaisiin hänen kauttaan. En koskaan unohda tuota kallisarvoista aikaa, jonka vietimme yhdessä ja sitä kuinka vieras ihminen osoitti niin suurta vieraanvaraisuutta mua kohtaan. 

Vietettyäni vajaa viikon verran Lake Worthissa lähdin jatkamaan matkaa Pohjois-Floridaan Jacksonvilleen. Saavuin Jacksonvilleen aikaisin aamulla ja muistan kuinka jo aamusta mulla oli erikoinen tunne ja mieliala oli tosi matala. Yritin kuitenki jatkaa matkaa ja löytää yösijan tuleville päiville. Kaikki tuntui jotenkin tosi hankalalta ja tiedän, että ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa ei ikinä saisi lyödä hanskoja tiskiin, mutta tuona iltana istuin bussiasemalla ja kuuntelin kuinka ihmiset olivat menossa kotiin jouluksi ja soittelivat läheisilleen. Ulkona oli kylmä ja mietin siinä, että jään siihen bussiasemalle yöksi, koska en ollut löytänyt yösijaa mistään.

Istuessani bussiasemalla joulu pyöri voimakkaasti mielessäni. Olin jotenkin tosi surullinen, kun mietin kuinka ihanaa olisi viettää joulua kotona yhdessä vanhempieni kanssa. Ajatus siitä tuntui  hyvältä ja oikealta. Moni ajattelee tässä vaiheessa, että 'tottakai se tuntuu hyvältä, kun on oman mukavuusalueen ulkopuolella, eikä ole tietoa siitä, missä tulee seuraavat päivät viettämään, täytyy olla todella heikko ihminen, joka jättää reissun noin vähällä kesken, jouluja nyt tulee ja menee ja seuraavana jouluna voi sitten viettää joulua perheen kanssa, kyllä pitäis pikkusen olla selkärankaa pysyä vahvana.' Jostain syystä en kuitenkaan alkanut ajatusta edes kovin pitkään punnitsemaan vaan päädyin ostamaan lentolipun Suomeen ja bussilipun takaisin Fort Lauderdalen lentokentälle. Tuolla hetkellä en epäillyt yhtään, vaikka tiesin että tulisin piiskaamaan itseäni myöhemmin siitä, että jätin reissun kesken. 

Saavuttuani Fort Lauderdalen lentokentälle päivää myöhemmin, odotin jonossa kirjautuakseni sisään lennolle. Olin tuolloin jo hieman pettynyt itseeni ja ajattelin, että Jumala on varmasti pettynyt muhun, koska en jatkanut matkaani tuota pidempään. Päästyäni tiskille virkailija hymyili nätisti ja sanoi: "Onneksi olkoon, sun matkustusluokkaa on korotettu, sä pääset lentämään ykkösluokassa". Mähän olin tietenki aivan suu auki siinä ja varmistelin vielä asiaa, että onko tämä nyt ihan oikeasti totta. Virkailija vain jatkoi hymyilemistään ja toivotti hyvää joulua.

Siinä paikassa mä murruin täysin Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta. Ei sen takia, että mä jotenki kaipaisin yleellisyyttä elämääni, vaan sen takia, että sillä hetkellä kun mä koin epäonnistuneeni ja ajattelin, että Jumala on muhun pettynyt, niin  Hän antaakin pikku muistutuksen hyvyydestään ja rakkaudestaan ja siitä kuinka hän haluaa antaa lapsilleen parastaan. Mä en oo ikinä lentäny pitkiä lentoja ykkösluokassa (tää lento oli 9h). Onhan se nyt aivan ihanaa, ku tuolinki saa makuuasentoon ja tilaa on rutkasti enemmän kuin turistiluokassa.

Muistaakseni mun lento oli Suomessa 23.päivä joulukuuta ja mun isä tuli hakemaan mua juna-asemalta. Muistan kun ajettiin kotiin ja matkalla taivaalle ilmesty ihan mielettömät revontulet. Mun isä sanoi, että ei oo eläessään nähnyt niin hienoja revontulia ja ikää hänellä oli 62 vuotta. Ihasteltiin niitä siinä ja jotenki mä vaan koin niinku Jumala olis sanonu, että "En mä oo sulle vihanen, mä rakastan sua, mä oon susta niin ylpeä!"

Mä sain viettää joulun kotona mun vanhempieni kans ja meillä oli tosi rauhallinen ja mukava joulu. Mä kuitenkin halusin ikään kuin piilotella ihmisiltä kotona, enkä jaksanut puhua mun reissusta muiden kuin lähimpien ihmisten kanssa. Ajattelin, ettei kukaan voisi ymmärtää sitä, mitä tää merkitsi mulle ja minkälaisia tunteita kävin asian tiimoilta läpi. Koin epäonnistuneeni, mutta ehkä enemmänkin ihmisten silmissä, en niinkään Jumalan. 

Joulun jälkeen mä halusin lähteä ulkomaille ja tammikuun lopulla lähdinkin Israeliin. Sain viisumin 6 kuukaudeksi ja tarkoitus oli olla siellä heinäkuun loppuun asti. Mä muutin Kibbutzille nimeltä Samar, joka on n. 30min Eilatista erämaahan. Asuin siis keskellä erämaata n. 300 asukkaan Kibbutzilla ja rakastuin heti siihen paikkaan. 

Ehdin viettää Kibbutzilla 3 kuukautta ja tuo aika oli mulle syvää itsetutkiskelun aikaa. Elämä oli sosiaalisesti intensiivistä ja koska ympärillä oli paljon tuntemattomia ihmisiä, omaa toimintaa tuli peilattua jatkuvasti. Mä myös jäädytin mun facebook-tilin, jotta pystyin ottamaan etäisyyttä koko ns. ulkomaailmaan, se teki tosi hyvää. Itsetutkiskelu ja elämä siinä sosiaalisessa intensiivisyydessä toi vastaan enemmän ja vähemmän vaikeita asioita käsiteltäväksi, toki sillä hetkellä kun jotain asiaa käsittelee, se tuntuu aina vaikealta. Muistan, että koin juuri saaneeni yhden raskaan asian ns. selviteltyä ja olin rukouksessa yhtenä päivänä huhtikuun lopulla. Mä koin niinku Jumala olis sanonu mulle, että "Pian on tulossa vielä vaikeampi ja raskaampi asia, ooksä valmis?" Mä vastasin, että "En mä tiedä, mä en voi edes hengittää ilman sun armoa, jos sä sanot, että mä oon valmis, niin ehkä mä sitte oon, mutta mua kyllä vähän jännittää." Enhän mä osannu edes kuvitella, mikä se asia vois olla, mutta tietenkin jonkinlaisia mielikuvia yritin mielessäni muodostaa. 

Siitä ei ehkä mennyt ku pari päivää, niin mun huonekaveri oli lähdössä pois Kibbutzilta ja muutama muukin kaveri teki lähtöä. Mä sanoin mun huonekaverille, että musta tuntuu niin kummalliselta, het niin ku mä olisin iteki lähdössä pois ja sanomassa hyvästejä, vaikka mä en oo menossakaan minnekään. Tuolloin mulla olis ollu vielä 3 kuukautta jäljellä viisumia ja tarkoitus tosiaan oli olla sinne heinäkuun loppuun asti.  Jotenki vaan koin kerääväni niitten ihmisten tunteita ja koin tosi vahvasti sellasta luopumisen tunnetta. 

Päätettiin istua heidän viimeistä iltaa ulkona yhdessä ja mulla oli puhelin mun huoneessa latuussa. Jossain vaiheessa päätin mennä käymään huoneessa ja huomasin, että mun sisko oli yrittänyt soittaa 10 kertaa. Huomasin puhelimessa myös viestin toiselta siskoltani, että iskä on nukkunut pois. SHOKKI JA JÄRKYTYS. Istuin huoneessa itkien loppu illan ja puhuin puhelimessa välillä siskojen ja välillä äitin kanssa. Halusin tietenki heti lähteä mahdollisimman pian Suomeen, eikä muuta vaihtoehtoa olisi ollutkaan. Sain suunnattomasti apua ja tukea ihmisiltä Kibbutzilla ja kaikki käytännön asiat järjestyivät todella hienosti. 

Olin jo pari päivää myöhemmin Suomessa, josta alkoi sitten n. kuukauden pitkä pyöritys järjestellessä hautajaisia ja vastaanottaessa vieraita, jotka tulivat tuomaan osanottonsa. En olisi siis osannut arvata, että nuo luopumisen tunteet olivatkin enteilyä äkillisestä isäni poismenosta ja siitä, että todella olin lähdössä itsekin pikemmin Suomeen kuin osasin arvatakaan. En myöskään osannut kuvitella, että seuraava koettelemus olisi jotain tällaista. 

Nyt kun katson taaksepäin näen sen suuremman kuvan, jota en osannut ajatella silloin, kun piiskasin itseäni reppureissun kesken jättämisestä. Olen onnellinen siitä, että jätin matkan kesken ja tulin jouluksi kotiin. Sain viettää vielä viimeisen joulun isäni kanssa ja ehdin olemaan koko tammikuun kotona ennen kuin lähdin Israeliin. Ne mahtavat revontulet, joista kerroin aikaisemmin, ovat myös jääneet painuvasti mieleen, koska saimme ihastella niitä yhdessä isäni kanssa paluumatkalla juna-asemalta. Tästä tuli yksi mieleenpainuvimmista viimeisistä yhteisistä kokemuksistamme. Hän vei mua usein juna- tai lentoasemalle, kun lähdin reissuun ja hänellä oli aina tapana sanoa, että "Hyvää matkaa Pikku Susi". Se oli musta todella hellyyttävää, koska vaikka olen jo kohta 30-vuotias, hän silti piti mua edelleen Pikku Sutena. Yleensä vastasin hänelle takaisin, että "Hyvää matkaa Iso Susi". 

Intohimoni matkusteluun on saanut alkunsa siitä, että isäni otti mut jo lapsena monenlaisille reissuille mukaansa, sillä hän ajoi noihin aikoihin linja-autolla tilausajoja. Olen jo lapsena ollut hänen mukanaan Ruotsissa, Venäjällä ja Espanjassa sekä lukuisissa eri paikoissa Suomessa. Myöhemmin olemme tehneet yhdessä reissuja Yhdysvaltoihin, Espanjaan, Norjaan, Gibraltarille ja Marokkoon. Hän oli hyvin samanlainen luonteeltaan kuin minäkin, aina valmis lähtemään reissuun ja näkemään maailmaa. Nuoruudessaan hän oli myös töissä ulkomailla haastavissakin paikoissa, mutta ei koskaan pelännyt lähteä. 

Mun sydämessä on erityinen paikka sulle iskä, mitä kukaan muu ei voi  täyttää. Mä pidän kiinni kaikista niistä muistoista, mitä mulla on susta siihen saakka, kun me nähdään jälleen. Hyvää viimeistä matkaa Iso Susi! Kaipaamaan jää Pikku Susi. Nähdään myöhemmin!


xxx

Maarit



Ps.

Mä haluan vielä kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka auttoivat mua Floridassa, te ootte ihan mielettömiä!

Mä myöskin haluan sanoa erityiskiitokset Samarin sanoin kuvailemattomille ihmisille ja kaikille, jotka auttoivat mua Israelissa sen jälkeen kun sain uutiset isästäni,  te tuutte aina olemaan mun sydämessä!

Ja kiitos vielä kaikista osanotoista, ne olivat todella mieltä lämmittäviä! 




Pps. Seuraava kirjoitus on sitten lyhyempi ;)



A "Little" Update

To get started I decided to make a post about everything that have happened after I deleted all the posts from this blog in December 2016. Some of you have probably started reading this blog when I was supposed to start my backpacking trip without knowing the duration or destiny of it and without having a lot of savings. The trip during of which I was supposed to rely completely on the Holy Spirit.

So in early December I traveled to Florida to start my backpacking trip but things changed quickly and I ended up returning to Finland for Christmas. I spent a week in Florida with two of my friends and after they flew back home I continued traveling alone. I travelled for little bit over a week by myself and that time was truly amazing, God really took good care of me. I found roof over my head for each and every night and I spent few days with this one very sweet lady in Lake Worth. We had really good conversations with her and she introduced me to some Finns who live in that area. I will never forget that precious time we got to spend together and how she showed pure hospitality toward a stranger. 

After I had spent about a week in Lake Worth I continued my journey to Northern Florida, Jacksonville. I arrived in Jacksonville early in the morning and I remember how I had a weird feeling from the very beginning of the day. I tried to find a place to stay but everything seemed so difficult. I know that you are not supposed to quit when you face the first obstacles but on that night I was sitting at the bus station and listening to people calling their loved ones about how they are coming home for Christmas and that's when it really hit me. It was cold outside and I decided to stay in the station for the night.

When I was sitting at the bus station I was thinking about Christmas a lot. I was sad when I thought about how nice it would be to spend Christmas together with my parents. The thought of it just felt good and right. Some of you may think that 'Of course it feels good when you are outside of your comfort zone and you don't know where you're gonna spend the next days, you must be very weak if you quit your travels because of a little obstacle like that, there are many Christmas to come and next year you can spend it with your family, you've got to grow some backbone and be strong.' Even though all of these things were running thru my head I didn't spend a lot of time thinking whether or not to return home. Something just made me buy a flight ticket back and I started travelling to Fort Lauderdale's airport. It just felt like the right thing to do although I knew that later I would feel bad about quitting.

When I'd arrived at Fort Lauderdale's airport a day later I was standing in the line to check in. I was already a little bit disappointed at myself and I thought that God must be really disappointed at me because I didn't continue any longer. When I made it to the counter a lady who checked me in smiled at me and said: "Congratulations you have been upgraded to first class". I was like wait what.. and she just kept smiling and wished me a Merry Christmas. 

I broke down in tears because of the goodness of God. Not because I would somehow expect the luxury in my life but because I felt like I had failed and thought that God was disappointed at me. At the moment of my weakness He wanted to give me a little reminder of how good He is and how He loves me and wants best for His children. I've never flown a long flight in first class before (this flight was 9 hours). I'm sure anyone appreciates some extra legroom and a chair that turns into bed.

I think my flight arrived on the 23rd of December. My dad came to pick me up from the train station. I remember that while we were driving back home some huge Northern Lights appeared on the sky. My dad said to me that he had never seen that enormous Northern Lights in his life and he was 62 years old. We were both amazed by them and I felt God say to me "I'm not mad at you, I love you, I'm so proud of you!"

So I got to spend Christmas at home with my parents and it was very calm and pleasant. I wanted to hide from people and not to talk to anyone about my trip except my family and friends. I thought no one would understand what all of this meant to me and what kind of feelings I had about the whole thing. I felt that I had failed but not so much in God's eyes but in people's.

After Christmas I wanted to go abroad again and in the end of January I ended up leaving to Israel. I got a 6-month visa and I was supposed to be there until the end of July. I moved to a Kibbutz called Samar which is about 30 mins from Eilat into the desert. So I lived in the middle of the desert in a Kibbutz of about 300 people and I fell immediately in love with that place. 

I got to spend about 3 months in Samar and the time that I spent there was time for some deep self reflection and evaluation. The life was socially intensive and because I was surrounded by people that I didn't know I had to reflect my actions and behaviour all the time. I also deactivated my Facebook account so that I could take a little break from the surrounding world and focus on dealing with the things that this social intensity would bring up. It really did good to me. The life in that environment brought up more or less difficult things that I needed to face and I remember that I had just dealt with something that was a little bit rough when one day in the end of April I was in a prayer. I felt God saying to me that "Soon there will be even more difficult and harder thing to face, are you ready for that?" I said "I'm not sure, I can't even breathe without your mercy, if you say that I am then I guess I am but I'm nervous." I couldn't even imagine what it would be but of course I tried to paint some kind of pictures in my mind which were obviously nothing compared to what it actually ended up being. 

A few days after this my roommate and few of my other friends were about to leave the Kibbutz. I told my roommate that I feel weird because I feel like I'm also leaving even though I'm not, I feel like I'm saying goodbyes to this place although I still have 3 months left. Just to remind I was supposed to stay in Israel until the end of July. I told her I was picking her emotions very strongly.

We all decided to sit outside because it was their last night and I had my phone in my room. At some point I went into my room to get something and I realized that my sister had called me 10 times. I also saw a text message from my other sister which said that our dad had suddenly passed away. A  COMPLETE SHOCK! I sat in my room for the rest of the night crying and speaking with my siblings and mom. I wanted to go back to Finland as soon as possible, of course, there was no other option. I got so much help and support from people in the Kibbutz and all the practicalities solved very smoothly.

A few days later I was already in Finland and it was the beginning of some super busy 3 weeks. People kept coming to our house with flowers to bring condolences and the funeral preparations were something that needed to be done although it was very difficult. I could've never imagined that the feelings I had about leaving the Kibbutz and saying goodbyes were actually real and it was about to happen sooner than I'd think. Having those feelings were probably  a way to say goodbye to my father as well. I had no idea that the next thing I needed to face would be something like this. 

Now that I look back I see the bigger picture which was impossible to see back then when I felt bad about quitting my travels. I'm happy that I quit and came home for Christmas. I'm happy that I got to spend the last Christmas with my dad and even spend the whole month with him and my mom before I went to Israel. Those amazing Northern Lights that I told you about are a precious memory that I have of my dad because this was the last time he picked me up from that train station and we got to watch them together. He drove me to train station or airport so many times when I was going somewhere and he used to have this funny thing that he would say to me when I was leaving. He would say "Have a safe journey little wolf". I thought it was so cute because even though I'm almost 30 years old he still saw me as a little wolf. My respond to him was "Have a safe journey big wolf". 

My passion for traveling the world got started when I was a child because my dad used to take me with him when he travelled somewhere. He used to drive commercial buses and take groups of people all over the country and even outside the country. He took me with him to Sweden, Russia, Spain and in many places in Finland. Later on we have travelled together to the US, Norway, Gibraltar and Morocco. He was a lot like me, always ready to travel and see the world. In his 20s he was even working abroad in a bit challenging circumstances but he was never afraid. 

There is a special place in my heart for you dad, that no one else can ever take. I will hold onto the memories I have of you until we meet again. Have a safe last journey Big Wolf! The Little Wolf will be missing you, I'll see you later!


xxx

Maarit



Ps. 

I want to say thank you to all of those people who helped me in Florida, you are so special and amazing! 

I also want to say special thanks to the incredible people of Samar and everyone who helped me in Israel after I received the news from home, you are always gonna be in my heart!

And thank you so much for all the condolences regarding my father, they were really heart warming!




Pps. The next post will be shorter ;)


Friday, January 27, 2017

Welcome Aboard!


Hi everyone and welcome to my page to read about my travels and the journey of my life! I've started writing this blog so many times but I hope this time I will be able to keep it updated. A lot has happened since the last time I kept this blog although it's not even that long ago as some of you may know but I will just continue writing starting from this moment. I will be reflecting my thoughts about life, growing in faith and just anything and everything that gives me a reason to write. Traveling and living abroad is also something that I do often so I will write about that too. 

One thing that I feel like I need to mention is that everything that I  write about are my own experiences, views and opinions. I won't be compromising things to please people or to be politically correct but my intentions are definitely not to hurt anybody. I know that when you are writing a blog there will always be people who get offended and that's something that I have no control over, just know that it is NOT my intention. My intention is to share somethings from my heart so that people who go through similar things can relate, maybe get inspired and basically I just like to put my thoughts into words by writing because it's so much easier than expressing myself correctly by speaking. 

Anyways, I'm trying to keep my posts simple and not too long to read. I also want you to feel free to leave comments and feedback. Welcome aboard! 


Blessings

xxx

Maarit



PS. I will be writing in Finnish and English so scroll down if the post starts in Finnish and you wanna read it in English, the post will always be in both languages :)





Tervetuloa mukaan!


Hei ja tervetuloa lukemaan mun matkusteluista ja matkasta nimeltä elämä! Mä oon aloittanut tän blogin kirjoittamisen jo monta kertaa aikaisemmin, mutta toivottavasti nyt tällä kertaa saisin pidettyä tän ajan tasalla. Paljon on tapahtunut asioita siitä, kun viimeksi kirjoitin, vaikka kovin pitkä aika siitä ei olekaan. Jatkan joka tapauksessa kirjoittamista nyt tästä hetkestä eteenpäin. Tässä blogissa aion reflektoida ajatuksiani elämästä, uskossa kasvamisesta ja kaikesta mikä nyt ikinä antaakaan aiheen kirjoittaa. Matkustelu ja ulkomailla asuminen ovat myös asioita, joita teen usein, joten kirjoitan myös niistä.

Yksi asia, minkä koen tärkeäksi mainita tässä vaiheessa on se, että kaikki mistä mä kirjoitan ovat mun omia kokemuksia, näkemyksiä ja mielipiteitä. Mä en tuu tekemään kompromisseja, jotta voisin miellyttää ihmisiä tai olla poliittisesti korrekti, mutta tarkoitus ei todellakaan ole myöskään satuttaa ketään. Mä tiedän, että jokaista blogia lukee aina joku, joka loukkaantuu jostain kirjoittajan sanomisista, mutta siihen asiaan kirjoittajan on vaikeaa vaikuttaa, sillä kaikkia ei voi millään miellyttää. Haluan vain sanoa jo heti näin alkuun, että tarkoitukseni ei tosiaankaan ole loukata ketään. Tarkoitukseni on jakaa sydämeltäni asioita, jotta ihmiset jotka käyvät läpi samanlaisia asioita voisivat samaistua, ehkä jopa inspiroitua ja yksinkertaisesti musta vaan on helpompaa pukea ajatukset sanoiksi kirjoittamalla kuin puhumalla, sillä usein puheeni kulkee nopeampaa kuin ajatukseni. 

Mä yritän pitää postaukset yksinkertaisina ja sopivan pituisina lukea. Kommentit ja palaute on myöskin aina tervetullutta. Tervetuloa mukaan!


Blessings

xxx

Maarit


PS. Aion kirjoittaa suomeksi ja englanniksi, joten selatkaa alaspäin, jos kirjoitus alkaa englanniksi ja haluat lukea sen suomeksi, postaus on aina kirjoitettu molemmilla kielillä :)